Vuodatus meni päivittymään ja uudistumaan tammikuun lopulla eikä se näiden uudistusten jäljiltä tuntunut enää yhtä kotoisalta ja helppokäyttöiseltä kuin ennen.

Niinpä tein ison ratkaisun ja aloin siirtämään jokaista kolmea blogiani osa kerrallaan uuteen kotiin Bloggeriin.

Nyt kun viimeinenkin osa on siellä voin toivottaa kaikki vanhat ja uudet lukijat tervetulleiksi Greengrassin uuteen kotiin!

Uusi osa on jo kuvattu ja nyt kun tämä projekti on valmis, pääsen aloittamaan uuden osan kirjoittamista.

Pyytäisin tarinani linkittäneitä linkittämään blogit uudelleen. Teidän bloginne olen jo linkittänyt uusiin blogeihini :) Myös osailmoitukset kannattaa tästä lähin laittaa Bloggerin suuntaan sillä täällä Vuodatuksen puolella piipahdan enää harvoin.

Mutta nyt, pidemmittä puheitta tervetuloa Greengrassin uuteen kotiin osoitteessa: rkcgreengrass.blogspot.fi

Ja tässä vielä kuvallinen todiste siitä, että uusi osa on todellakin jo kuvattuna:

Yläkertaan johtavat portaat ovat ensimmäinen asia, jonka näet, kun astut sisään pappilaan.

Vasemmalta löytyy tilava sali, jossa rovasti perheineen viettää aikaa lämpimän takkatulen loimutessa. Sieltä löytyy myös piano, jolla ruustinna saa harjoitella ensi viikon virsien säestämistä.

Salin vieressä on kodikas keittiö, jossa perhe pääsee maistelemaan ruustinnan maukkaita ruokia. Ainakin niin kauan, että pappilaan saadaan oma palvelijatar.

Keittiön vieressä alakerran ainoa toiletti.

Alakerrasta löytyy myös rovastin työhuone missä tämä työstää aina seuraavan viikon saarnaansa.

Yläkerrasta löytyy toinen toiletti sekä pari tyhjää makuuhuonetta tuleville pienokaisille.

Vanhempien oma toiletti.

Vanhempien oma vaatimaton makuuhuone.

Greengrassin pieni kappeli kuvattuna alttarilta päin.

Nyt kun pappila on esitelty on aika esitellä perhe, joka sitä tulee asuttamaan:

Greengrassin uusi rovasti Matthew Cannon ja ruustinna Esther Cannon.

***
 

1. kerros

2. kerros

***
 

 

-Tervetuloa! Astukaa vain peremmälle, vaimoni onkin jo siellä odottamassa meitä.

-Tulkaa vain peremmälle niin esittelen teille koulumme tiloja. Näistä aulan vasemmalla puolella olevista ovista pääsemme yhdistettyyn keittiö- ja ruokailutilaamme. Ruokailemme kaikki täällä yhdessä. Vaimoni on varsinainen herkkukokki vaikka itse sanonkin.

-Mutta jatkakaamme eteenpäin. Aulasta löytyy toilettitilat, miehille ja naisille omansa, tottakai.

-Tämä ovi johdattaa meidät rehtorin... eli siis minun... vaatimattomaan työhuoneeseen, jossa vietän päivisin suurimman osan ajastani ellen ole opettamassa poikia.

-Työhuoneeni vierestä löytyvä ovi johdattaa meidät koulumme kirjastoon ja lukusaliin missä pojat opiskelevat koulupäivänsä päätteeksi.

 

-Yläkerrasta löytyvät luokkahuoneet, joissa minä ja vaimoni opetamme poikia, sekä liikuntasali liikuntatunteja varten. Taustalla näkyvä rakennus on paroniperheen kartano. Oppilaitoksemme on rakennettu heidän aikoinaan tähän tarkoitukseen lahjoittamalleen maalleen ja toivommekin, että aikanaan saamme tulevan paronin tänne opiskelemaan aivan kuten hänen esi-isänsäkin ovat aikoinaan meillä opiskelleet.

 

-Kolmannesta kerroksesta löytyvät makuuhuoneet. Kaikki nukkuvat kahden hengen makuuhuoneissa, jotka ovat identtisiä keskenään. Näin varmistamme, että pojat tuntevat itsensä samanarvoisiksi eikä kukaan voi sanoa, että jotain poikaa kohdeltaisiin paremmin kuin muita.

-Ai tämä huone? Tämä on minun ja vaimoni makuuhuone. Vaimoni on ilmeisesti jättänyt oven auki vahingossa. Pahoitteluni, tämä ei ollenkaan kuulunut kouluesittelyymme.

 

-Täältä katolta löytyy pieni torni, jossa pojat opiskelevat astronomiaa. Pitäähän tulevan herttuan, paronin tai jopa itse tulevan kuninkaan tietää edes tähtitieteen alkeet. Sehän kuuluu sivistykseen, eikö totta? Laskeutukaamme portaat alas niin esittelen teille vielä kellarikerroksen.

***

-Kellarikerrokseen johtavat portaat löytyvät takapihalta.

-Kellarikerroksesta löytyvät kylpyhuonetilat. Jälleen kerran, miehille ja naisille omansa.

 

-Olen Simon Kenneth ja tässä on vaimoni Abigail.

 

Kellarikerros

1. Kerros

2. Kerros

3. Kerros

 

 
 

 

 

 

 

 

 

Muistakaahan äänestää. Tapaamme Greengrassin merkeissä viimeistään kuun lopulla julkaistavan toisen synttäriekstran merkeissä. Mutta sitä ennen:

-Hyvää yötä, pikkuveli.
Forbes silitti varovasti äitinsä kasvanutta vatsaa. Helena katsoi poikaansa ylpeänä eikä viitsinyt korjata, että saattaisihan sieltä pikkusiskokin tulla. Forbes kun odotti niin tohkeissaan pikkuveljeä.

Samaan aikaan Anna yritti saada pientä herttuatar Rebeccaa pottailemaan.

Anna piti työstään herttuaparin lasten hoitajana mutta tulevaisuudeltaan hän olisi toivonut jotain muuta. Hän halusi tutustua mukavaan mieheen, joka ottaisi hänet vaimokseen ja lastensa äidiksi. Kenties hänen unelmiensa mies olisi talonpoika, jonka tuvan emännäksi hän pääsisi. Tai kauppias, jonka puotia Anna pitäisi yhdessä miehensä kanssa, heidän lastensa juostessa jalkojen ympärillä. Tai kenties se olisi mies ulkomailta, joka valloittaisi hänen sydämensä ja veisi Annan mukanaan kaukomaille, jonnekin kauas ja tuntemattomaan. Ihan sama kuka hän on, kunhan vain tapaisin hänet jo pian!

Kartano oli jo hiljennyt yön viettoon, kun Helena vielä istui kylvyssä, nauttien lämpimän veden raukeasta vaikutuksesta. Hän sulki silmänsä ja laski kätensä kasvaneen vatsansa päälle, silitellen sitä hiljakseen. Helena muisti kuinka peloissaan oli ollut huomatessaan odottavansa taas lasta. Vaikka kolmas lapsi oli ollut heidän toiveissaan, oli edellinen vaikea raskaus silti tuoreena hänen mielessään. Kaikeksi onneksi tämä raskaus oli helpompi, jopa helpompi kuin se, kun hän odotti Forbesia. 

 

Forbes heräsi jo aamuvarhain ehtiäkseen laittautua uutta koulupäivää varten.

Vaikka poikakoulun kuri oli ankaraa ja päivät pitkiä, Forbes piti silti koulussa käymisestä. Hän oli kerännyt ympärilleen paljon ystäviä, joiden kanssa oli hauska tehdä kepposia koulun ikävämmille opettajille.

-Kuningas olisi voinut valita oikeaksi kädekseen kenet tahansa mutta hän otti sen nyhverön Newingtonin! Ja nyt, kun kuningas on poissa, se nyhverö hoitaa valtakunnan asioita hänen sijastaan! Se nyhverö! Kuningas olisi voinut aikoinaan valita kenet vain, mutta hän otti sen typeryksen.
Marcus oli edelleen katkera Charlesille, että tämä oli ottanut markiisin oikeaksi kädekseen, eikä häntä. Marcuksen mielestä hänen herttuana ja kuninkaan kaukaisena sukulaisena olisi pitänyt olla kuninkaan oikeana kätenä, ei kenenkään muun. 

-Se typerys voi olla vallankahvassa nyt, mutta meidän tyttärestämme tulee seuraava kuningatar, olen varma siitä. Kunhan pääsisin puheisiin Mirabellan kanssa, voisin muistuttaa häntä siitä mitä puhuimme Forbesin syntymäpäiväjuhlissa.

-Sinulla on ovela äiti, pikkuinen, tiesitkös sitä?

-Ja siksi minä rakastankin sinua niin paljon, Helenani.
-Ja minä sinua, höpsö.

Pieni Rebecca leikki omassa huoneessa leluillaan eikä tiennyt vielä mitään suunnitelmista, joita hänen tulevaisuutensa varalle oli jo punottu.

Helena yritti tavoitella kuningatarta mutta kuninkaanlinnan palvelijatar sanoi kuningattaren olevan vuodelevossa lapsen syntymään asti eikä tätä saanut rasittaa millään ylimääräisellä. Helena huokaisi, hänen olisi odotettava myöhempään voidakseen ottaa Rebeccan taas puheeksi Mirabellan kanssa.

Helena oli menossa lepäämään, kun sattui ohimennen huomaamaan tohtori MacDermottin kävelevän heidän kartanonsa ohitse. Helena kiiruhti miehen perään ja oli  varma, että tämä huokaisi raskaasti ennen kuin kääntyi tervehtimään arvon herttuatarta. 

He olivat tuskin ehtineet tervehtiä, kun Helena alkoi tekemään tohtorille listaa kaikista maailman vaivoista, jotka häneen olivat iskeneet raskauden myötä. Helena ei ollut päässyt edes vauhtiin, kun tohtori keskeytti hänet tylysti.
-Arvon herttuatar, teitä ei vaivaa mikään muu kuin luulosairaus. Kutsukaa minut silloin, kun synnytätte tai olette oikeasti sairas. Anteeksi, minun on nyt mentävä, oikeat potilaat odottavat.
Tohtori kumarsi hänelle ja poistui nopeasti jättäen Helenan järkyttyneenä seisomaan keskelle pihaa.

Helena kuitenkin kokosi itsensä nopeasti, kun yllättäen näki paronittaren lähestyvän iloisesti vilkuttaen.
-Paronitar Selfrich! Mikä yllätys, oletteko pienellä aamukävelyllä?
-Aah, hyvää huomenta herttuatar! Kyllä, päätin lähteä pienelle kävelylle, halusin tutustua rauhassa uuteen kotikaupunkiini. Vaunuissa istuessa kaikki menee niin nopeasti ohitse, näin kävellen tulee tutustuttua kaikkiin paljon helpommin.
-Oi, miten ihastuttavaa!
 

Helena kuunteli vain puolella korvalla paronittaren jaarittelua. Häntä ei olisi voinut vähempääkään kiinnostaa mitä naisella oli sanottavanaan, mutta hän varoi kuitenkin olemasta näyttämättä sitä.

Helena tutki arvioivasti paronitarta päästä varpaisiin. Tuossa naisessa ei ole tippaakaan aatelisverta, se on varma. Paroni on varmaan päästään vialla, kun on mennyt naimisiin tuollaisen naikkosen kanssa.

 

Marcus ja Forbes odottivat jo alakerrassa, kun Helena meni hakemaan syntymäpäiväsankaria päiväuniltaan.

-Sinusta tulee tänään iso tyttö,
Helena sanoi ja suukotti tyttärensä otsaa.

Marcus ja Forbes odottelivat jo Annan leipoman syntymäpäiväkakun äärellä, kun syntymäpäiväsankari viimein saapui juhliinsa.

Rebecca kurkotteli innoissaan kakkua kohti. Tyttö odotteli jo innolla lapsuuden leikkejä.

 

Seuraavana aamuna Rebecca heräsi jo aikaisin aloittamaan ensimmäisen koulupäivänsä.

Vaikka Forbes ja Rebecca kävivät eri kouluja, saivat he onneksi kulkea kouluihinsa samalla kyydillä joka ikinen aamu.

Marcus oli ollut juuri lähdössä, kun Anna ilmoitti jaarli Wimingtonin saapuneen tapaamaan herttuaa.
-En kai vain häirinnyt? Pahoittelen, kun tulin näin aamutuimaan mutta minulla olisi sinulle pieni ehdotus.
-Et suinkaan, istu vain siihen. Minkäslainen ehdotus sinulla oikein on mielessäsi?
Marcus tiedusteli ja tunsi pienen uteliaisuuden herättävän päätään.

-Joko olette miettineet, kuka olisi sovelias morsian pojallenne? Haluaisin nimittäin ehdottaa tytärtäni Whitneyta poikanne morsiameksi. 
Marcus oli hetken hiljaa Philipin ehdotuksen kuultuaan. Hän ei olisi mitenkään voinut arvata, että jaarli oli ollut kiinnostunut saamaan tyttärensä Forbesin morsiameksi.

-Jos pelkäätte myötäjäisten vähyyttä, voin taata tyttäremme myötäjäisten olevan runsaat. En ole mikään kitsas mies ja ainoan tyttäreni myötäjäiset tulevat olemaan ruhtinaalliset.
Philip pelkäsi kovin, että herttua kieltäytyisi suostumasta lasten liittoon. Tyttären saaminen herttuattareksi nostaisi Wimingtonien arvoa aatelisten joukossa merkittävästi.

Marcus pohdiskeli asiaa hiljaa mielessään. Wimingtonin maine on mikä on... Mutta tätä sukua ei pidä väheksyä, voimme joskus kilpailla tärkeimmän aatelissuvun arvosta... silloin sukulaisuussuhteet ovat kultaakin kalliimpia...
Pohdittuaan asiaa hetken, Marcus oli tehnyt päätöksensä.

-Minulle olisi suuri kunnia saada liittää sukumme yhteen. Suostun ehdotukseesi mielelläni.
-Loistavaa!
Philip huudahti ja tulevat appivanhemmat kättelivät toisiaan.

-Nostakaamme malja sukujemme liitolle, Forbesille ja Whitneylle.

-Mitäs Philipilla oli asiaa?
Helena oli haljeta uteliaisuudesta. Hän oli odottanut salongin puolella jaarlin poistumista koko sen ajan, kun miehet olivat keskustelleet Marcusin työhuoneessa ja nähtyään jaarlin lähteneen, hän oli kiiruhtanut saman tien miehensä luokse kuulemaan uutiset.
 

Marcus rykäisi kerran ja kertoi miesten välillä tehdystä sopimuksesta. 

Helena oli aluksi uutisesta varsin järkyttynyt, olivathan jaarlin seikkailut hameväen keskuudessa yleinen juorunaihe muun aateliston keskuudessa.
-Miten sellaisen miehen tytär voi olla sovelias vaimo meidän pojallemme!?



  Marcus rauhoitteli vaimoaan ja kertoi tälle pohtineensa asiaa harkiten.
-Liitosta Wimingtonien kanssa on meille pidemmän päälle hyötyä, kultaseni. Oli jaarlin naisasioista mitä mieltä tahansa, tämä on kasvattanut hyvin sukunsa valtaa Greengrassissa. Jonain päivänä he voivat uhata meidän paikkaamme vaikutusvaltaisimman aatelissuvun tittelistä. Ja silloin sukulaisuussuhteista on paljonkin apua. 

Helena mietti hetken miehensä suunnitelmaa. Mitä enemmän hän sitä mietti, sitä enemmän järkeä siinä tuntui olevan. Lopulta Helenan huulilla välähti hymy ja hän tarttui miestään lempeästi kädestä kiinni.
-Sinä olet oikeassa, rakkaani. Wimingtoneja ei kannata väheksyä. Ja ehkä Forbes saa kreivittärestä itselleen hyvänkin vaimon.

 

-Kiitos taas avustasi, Benjamin. En olisi saanut millään kannettua kaikkia tavaroita.
-Aina palveluksessanne, arvon neiti.
Anna oli viikottaisilla torikäynneillään tutustunut kalakauppias-Benjaminiin, joka oli ihan vastikään muuttanut Greengrassin pääkaupunkiin. Benjaminin tavattuaan Anna oli alkanut aina odottaa seuraavaa torikäyntiä ja aina nähdessään Benjaminin seisovan torin nurkalla, hänen sydämensä tuntui heittävän voltteja. Anna ei olisi voinut ikinä kuvitella, että mies voisi tuntea samoin häntäkin kohtaan, Benjaminia ennen ei kukaan mies ollut katsonut häntä yhtä kertaa pidempään.

-Mitäs se kaunotar miettii? Penni ajatuksistasi,
Benjaminin suloinen hymy sai Annan sydämen laukkaamaan villisti ja hänen vatsassaan tuntui lentävän miljoonittain perhosia. Tällaistako on olla korviaan myöten rakastunut?

Anna punastui punastumistaan, kun mies otti hellästi hänen kädestään kiinni.
-Anna, minä pidän sinusta. Kukaan nainen ei ole ikinä saanut minua tuntemaan näin niin kuin sinä.

-Minäkö? Kukaan...kukaan mies ei ole ikinä sanonut minulle noin...
Anna painoi päänsä maahan.

Benjamin otti kiinni tytön leuasta ja nosti hellästi tämän päätä.
-Sitten he ovat olleet hölmöjä, kun eivät ole huomanneet kauneuttasi. Minä en kuitenkaan ole sellainen hölmö.
Mies painoi huulensa Annan huulille. Anna tunsi olonsa huumaantuneeksi. Suudelma oli hänen ensimmäisensä, eikä hän halunnut sen päättyvän ikinä.

 

Helena neuvoi parhaan kykynsä mukaan tytärtään tämän äidinkielen opinnoissa. Hänen omista kouluvuosistaan tuntui olevan jo pieni ikuisuus, eikä hän ollut koskaan ollut mikään luokkansa paras oppilas. Onneksi millään sellaisella ei ole mitään väliä, Helena puuskahti mielessään ja jatkoi Rebeccan opettamista.

-Kiitos avustasi, äiti. Nyt osaan varmasti tehdä tehtävät ensi kerralla jo ihan itse.

Kello oli jo sivu puolenyön, kun Helena oli vihdoin pääsemässä yöpuulle. Hän sai hädintuskin riisuttua vaattensa, kun synnytys käynnistyi.

 

-Sinullapa oli kiire. Lääkärikin joutui kiiruhtamaan juoksujalkaa ehtiäkseen äitisi avuksi.
Marcus heijasi hiljaa pientä poikaansa. Hän oli vaatinut saada ehdottomasti itse laittaa vauvan nukkumaan.

Herttua Robert Von Strauss.

 

Annasta oli mukavaa päästä hoitamaan taas pientä lasta. Herttuaparin muiden lasten ollessa jo niin isoja, Anna saattoi keskittyä pienen Robertin hoivaamiseen, muiden palvelijattaren töidensä ohessa.

-Noin! Nyt on pikkuherralla taas puhtaat vaipat.
Aivan kuin kiitokseksi, pieni vauva soi hoitajalleen suloisen, veitikkamaisen hymyn.
-Olet sinä kyllä melkoinen söpöliini. Toivottavasti Luoja suo minullekin joskus oman pienokaisen. Ehkä Benjaminin kanssa...

Illalla, aivan kuten monena iltana ennen sitä, Benjamin puikahti salaa katsomaan Annaa. Anna inhosi salaisia tapaamisia mutta Benjaminin mielestä heidän oli paras pitää asia toistaiseksi salassa. Enhän minä halua sinun pilaavan mainettasi minun takiani, mies oli monesti sanonut.

Sinä iltana Anna oli viimein kerännyt kaiken rohkeutensa ja tunnustanut Benjaminille rakastavansa miestä suunnattomasti. Benjamin ei vastannut mitään, hymyili vain ja veti Annan syliinsä.

-Jännittääkö?
-Hmm, eipä oikeastaan,
Forbes vastasi ja jatkoi seuraavan siirtonsa pohtimista.

Pieni jännitys kuitenkin kutitti pojan vatsanpohjaa, kun hän näki muiden aatelisten ja kuningasperheen saapuvan.

He tulivat juhlistamaan Von Straussien tulevan perijän, nuoren herttua Forbesin, syntymäpäivää.

Kuningatar iloitsi villisti parhaan ystävättärensä pojan kasvusta.

Keksittyään mitä toivoi...

...Forbes sai puhallettua kaikki kynttilät ja kasvoi teiniksi.

Herttua Forbes Von Strauss.

Aatelismiehet suuntasivat kahvittelun jälkeen ulos terassille koittamaan onneaan shakinpeluussa.

Helena taas kokosi aatelisnaiset salongin puolelle juomaan vähän teetä ja vaihtamaan uusimpia juoruja.

 

Anna oli siivoamassa juhlien jälkiä, kun hänelle iski voimakas pahoinvoinnin tunne. Pahoinvointia oli jatkunut jo pidempään ja naisella oli vahva aavistus siitä, mikä häntä oikein vaivasi...

Benjamin oli ottanut Annaan etäisyyttä ja kun Anna oli pyytänyt miestä tulemaan luokseen, tämä oli suostunut selvästi ärtyneenä. Benjaminin saavuttua, Anna kertoi tälle suuren uutisen, odottaen miehen sulavan suureen hymyyn, vannovan ikuista rakkautta ja kosivan häntä. Sen sijaan:
-Tuon takiako sinä pakotit minut tulemaan tänne! Miksi minua kiinnostaisi jonkun pahaisen piian äpärä!?

-Mutta... mutta... lapsihan on sinun.
Benjamin naurahti pilkallisesti vastaukseksi.
-Mitä sinä oikein kuvittelet? Mehän vain pidettiin hiukan hauskaa, olisit pitänyt parempaa huolta niin tuota ongelmaa ei olisi olemassakaan. Luuletko sinä, että minä otan äpäräsi kontolleni, kun minulla odottaa kotona vaimo ja viisi nälkäistä lasta ruokittavana.

-Ja sitä paitsi, niin auliistihan sinä minulle jalkasi levitit, niin mistä minä tiedän edes onko kakara minun. Sehän voi olla kenen tahansa. Älä enää ota yhteyttä minuun, omapa on ongelmasi.

Anna ei pystynyt sanomaan enää mitään. Mies, jota hän oli rakastanut, mies, jolle hän oli antanut itsensä, sielunsa ja ruumiinsa, olikin vain pelkkä petturi ja huijari. Hän oli ollut vain leikkikalu, jonka mies oli heittänyt nurkkaan kyllästyttyään.

 

Anna oli yrittänyt peitellä kasvavaa vatsaansa ja yhä pahenevia pahoinvointikohtauksiaan parhaansa mukaan, mutta Helena oli vaistonnut jonkin olevan pielessä. Sinä kauniina iltapäivänä, Helena päätti viimein ottaa asian puheeksi. Toivottavasti epäilykseni osoittautuvat vääriksi, hän huokaisi mielessään.

Helena ei uskonut minkäänlaiseen kiertelyyn vaan kysyi palvelijattareltaan suoraan:
-Anna, odotatko sinä lasta?

Anna hätkähti herttuattaren suoraa kysymystä. Kyyneleet silmiinsä tulvahtaen hän vain nyökkäsi vastaukseksi.

Helena huokaisi, selvästi palvelijattareensa pettyneenä.
-Olen kovin pettynyt sinuun, Anna. Luulin sinun ymmärtäneen, että asemassasi herttuan palvelijattarena et voi joutua mihinkään kiusalliseen tilanteeseen. Olen pahoillani, mutta meidän on annettava sinun lähteä. Tilasi ei tuo häpeää vain sinulle mutta myös herttualle. On paras, että keräät tavarasi ja etsit itsellesi uuden paikan.

-Olkaa niin kiltti, rouva! Minulla ei ole mitään muuta paikkaa mihin mennä! Kukaan ei ota palvelukseensa minua, joudun kadulle! Olkaa niin kiltti! Lupaan, lupaan tehdä työni hyvin eikä lapsesta koidu teille mitään harmia! Olkaa niin ystävällinen, älkää pakottako minua lähtemään!

Sillä samalla hetkellä Forbes ilmestyi huoneeseen. Poika oli sattumalta ollut viereisessä huoneessa ja hän oli kuunnellut koko keskustelun.
-Äiti, minä en voi antaa sinun tehdä tätä.

-Poikakulta, tämä on aikuisten välinen asia. Anna ei voi mitenkään jatkaa perheemme palveluksessa, varsinkaan tuossa tilassa.

-Minä en voi sallia tätä. Anna on hoitanut meitä kaikkia ja hän on ollut mitä rakastavin hoitaja. Pienimmäiset murtuvat, varsinkin pikku Robert, jos Anna lähtee. Olen ehkä vielä nuori, mutta olen myös tuleva herttua ja isäni perijä ja sanallani on jo painoa. Annan pitää saada pitää työnsä.
Helena katsoi poikaansa, joka tuijotti uhmakkaasti äitiään silmiin. Helenan oli vaikea piilottaa pientä hymyä, joka meinasi karata hänen huuliltaan. Hän oli niin kovin ylpeä pojastaan, joka jo nyt osoitti niitä luonteenpiirteitä, joita tulevana sukunsa päänä tarvitsee.
-Hyvä on. Anna saa jäädä. Mutta odotan, että teet työsi samoin kuten ennenkin etkä laiskottele. Jos näen sinun laiskottelevan tai huomaan, että teet työsi huonosti, saat lähteä. Silloin ei edes poikani voi pyörtää päätöstäni.

-Kiitos, rouva, kiitos. Lupaan, että teen työni huolellisesti ja jopa paremmin kuin ennen. En tule tuottamaan teille tai herttualle enää tämän enempää häpeää.
Forbes hymyili äidilleen Annan takana, kiitollisena äitinsä päätöksestä.

 

Aika kului kuin kiitämällä ja pian koko Von Straussien perhe kokoontui juhlistamaan lapsista nuorimman, Robertin, ensimmäistä syntymäpäivää.

Robert katsoi lumoutuneena kakun kynttilöitä, jotka lepattaen sammuivat isän niitä puhaltaessa.

Herttua Robert Von Strauss.

Anna oli pitänyt herttuattarelle antamansa lupauksen ja työskenteli ahkerana, antamatta yhä kasvavan vatsansa olla työn tekemisen tiellä.

 

Helenalla oli vierailultaan kuningattaren luona hyviä uutisia: kuningas oli suostunut kruununprinssin ja Rebeccan väliseen avioliittoon. Marcus ilahtui uutisen kuullessaan.
-Loistavaa! Minä tiesin, että saat ylipuhuttua kuningattaren. Kunhan Rebecca nai kruununprinssin, on sukumme valta täällä varmistettu taas vuosikausiksi eteenpäin.

 

 

Charles oli herännyt jo varhain. Mies meni parvekkeelle katsomaan kuinka aamuauringon ensimmäiset säteet valaisivat Greengrassin. Charles huokaisi, hän ei tiennyt kuinka kauan siihen menisi ennen kuin hän voisi taas ihailla tuota luonnon taideteosta.
-Charlie... Mies hätkähti ja kääntyi katsomaan vaimoaan, joka haukotteli raukean näköisenä, silitellen hajamielisesti pyöristynyttä vatsaansa.
-Mirabella... mennään sisälle. Minulla on sinulle kerrottavaa.

-Mikä hätänä rakas? Olet kovin huolestuneen näköinen.
-Mira, sain eilen illalla huolestuttavan puhelun. Kapina- aalto uhkaa levitä ja minua pyydettiin johtamaan neuvotteluja kapinajohtajien kanssa.
-Mutta Charlie.. Etkö voi lähettää jotain muuta tilallesi? Miten minä pärjään ilman sinua? Vauvakin syntyy kohta.
Charles huokaisi syvään.
-Olen pahoillani Mirabella mutta minulla ei ole muuta vaihtoehtoa. Jos emme saa sopua syntymään, on tiedossa sota ja valtakuntamme on vaarassa. Vaikka en haluaisi erota sinusta hetkeksikään, valtakuntani kaipaa kuningastaan. Ymmäräthän, minulla ei ole muuta vaihtoehtoa.
Mirabella huokaisi ja painoi päänsä miehensä olkapäätä vasten.
-Ymmärränhän minä. Se on sinun tehtäväsi.

Charles ja Mirabella istuivat sohvalla hiljaa sylikkäin, kunnes kaappikellon ääni havahdutti heidät.
-Minun on mentävä rakas. Vaunut tulevat pian.
-Pidä huolta itsestäsi.
-Lupaan sen.
Charles kumartui Mirabellan vatsan ylle ja silitteli sitä hellästi.
-Pitäkää te huolta toisistanne siihen asti että palaan. Jos kaikki menee hyvin, ehdin palata ennen kuin synnytät.
Charles suuteli vaimoaan hyvästiksi ennen kuin suuntasi askeleensa alakertaan.

Charlesilla oli vielä asiaa Sofialle ja kuningas löysikin palvelijattarensa keittiöstä aamiaista tekemässä. Hän kertoi naiselle lyhyesti tilanteiden saaman käänteen.
-Sofia, haluan että pidät huolta kuningattaresta siihen asti että palaan. Hän on hyvin herkässä tilassa ja minä pelkään että hän ottaa lähtöni hyvinkin raskaasti.

-Minä lupaan pitää kuningattaresta hyvää huolta, teidän ylhäisyytenne. Sofia niiasi kuninkaalle.
-Hyvä, voin siis lähteä hyvin mielin.

Pian vaunut ilmestyivätkin palatsin eteen. Vaunuista ilmestyi lakeija, joka aukoi ovet Charlesille. Mies kääntyi vielä katsomaan palatsia ennen kuin hevosten vetämä vaunu lähti kohti tuntematonta päämääräänsä.

 

Mirabella istui yksin miehensä hiljaisessa työhuoneessa. Hän oli aikonut kuluttaa aikaansa käymällä läpi kirjeenvaihtoaan mutta taaskaan hän ei saanut mitään aikaiseksi. Mirabella kaipasi ja ikävöi niin kovin aviomiestään.

Ruokakaan ei maistunut eikä Mirabella nytkään pystynyt syömään kuin vain pari haarukallista.

Jälleen kerran, aivan kuten muina päivinäkin, Mirabella vetäytyi nukkumaan makuuhuoneeseensa. Ainakin unissaan hän sai hetken olla miehensä syleilyssä.

Sofia oli hyvin huolissaan emäntänsä voinnista. Kuningatar vain nukkuu ja nukkuu, se ei voi olla hyvästä vauvalle. Minun täytyy pyytää lääkäri MacDermottia tulemaan tänne mahdollisimman pian.

Sofia ei kuitenkaan ehtinyt kutsua lääkäriä paikalle. Seuraavana aamuna tullessaan laittamaan kuningattarelle aamiaista, Sofia löysi tämän tajuttomana lattialla.

 

Häntä oli supistellut koko päivän. Kivut olivat menneet aina ohitse eikä hän ollut osannut kuvitellakaan että synnytys oli jo käynnistynyt. Mirabella oli ajatellut kävellä vähän, ei kai pienestä verryttelystä vaaraakaan ole? Mirabella ei saanut otettua askeltakaan kun kivut palasivat, tällä kertaa voimakkaampina kuin ennen.
-Voi ei.. eieiei.... Ei se vielä voi tulla..se on liian aikaisin! Apua... auttakaa! Lapseni... lapseni!

Kivut voimistuivat ja yhtäkkiä Mirabella tunsi lämpimän nesteen valuvan reidellään. Enää sitä ei voinut pidätellä, lapsi oli tulossa.

 

   Sofia katsoi hymyillen pientä lasta sylissään, joka keskittyneen näköisesti joi maitoa pienestä pullostaan. Poika oli kasvanut reippaasti vaikka vielä olikin vähän heiveröisen oloinen.
-Sinusta tulee joku päivä vielä hyvä kuningas, Sofia kuiskasi pienelle suojatilleen.

Isänsä silmien värin perinyt kruununprinssi William Greengrass.

-Oi, täälläkö se äidin kullannuppu oikein oli? Olisit vain herättänyt minut, Sofia.
-Anteeksi rouva mutta ajattelin että tarvitsisitte unta, valvoitte viime yönkin prinssiä hoitaen. Me pärjäsimme Williamin kanssa oikein hyvin. Hän on juuri syönyt ja ajattelin laittaa hänet päiväunille.
-Kiitos Sofia, mutta emmeköhän me pärjää Willin kanssa nyt ihan kahdestaan.
-Kyllä, rouva. Sofia niiasi ja poistui alakertaan muihin töihinsä.

 

 

Williamin nukkuessa Mirabella vietti aikaansa pianon ääressä tai kutsui aatelisrouvia palatsiin teekutsuille.

Williamin syntymän jälkeen Mirabella oli piristynyt huimasti eikä vajonnut enää masennukseen vaikka ikävöikin miestään kovin. Pieni Will oli tuonut taas ilon naisen sydämeen ja hymyn tämän huulille.

Vaikka Mirabella nauttikin vieraiden viihdyttämisestä, eniten hän nautti kun sai viettää aikaansa rakkaan poikansa kanssa. Lääkäri oli ollut erittäin tyytyväinen kruununprinssin kasvuun ja tämän mukaan poika saisi pian ikätoverinsa kiinni kehityksessä. Mirabella oli haltioissaan kuullessaan asian, hän oli ollut niin kovin huolissaan että ennenaikainen syntymä olisi aiheuttanut jotain ikävää hänen pienelle pojalleen.

 

 Yö oli jo saapunut Greengrassiin. Vain pöllöjen vaimea huhuilu katkaisi hiljaisuuden. Yhtäkkiä tummat vaunut ilmestyivät ja ajoivat palatsin eteen. Yksi mies nousi ääneti vaunuista, nyökkäsi kiitoksen ajurille ja suuntasi askeleensa taloa kohti.

 Mies koputti vaimeasti oveen ja hetken odotuksen jälkeen palvelijatar ilmestyi haukotellen avaamaan ovea. Nainen hengähti hämmästyksestä nähdessään tulijan ja niiasi syvään. Mies vain hymyili ja pahoitteli että oli herättänyt Sofian unestaan.

 Noustessaan portaita hän kuuli yläkerrassa askeleita. Hyvä, hän on hereillä.

Mirabella oli ollut aikeissa mennä nukkumaan, kun lastenhuoneesta kuulunut itku oli havahduttanut naisen. Hän riensi saman tien poikansa luo ja nostettuaan vauvan kehdosta, hän kuuli takanaan askeleita. Mirabellan ei edes tarvinnut kääntyä katsomaan kuka tulija oli sillä hän tiesi, hän tiesi heti kuka tämä oli.
-Isä on tullut kotiin, Mirabella sanoi pojalleen ja suukotti tämän otsaa.



-Tervetuloa kotiin, rakas. Tule katsomaan poikaasi. Hänen nimensä on William, aivan kuten suunnittelimme.
-Hänellä on minun silmäni, mies henkäisi tultuaan lähemmäksi katsomaan poikaansa.
-Haluatko ottaa hänet syliin?
Charles nyökkäsi ja Mirabella ojensi pojan isälleen. Isä ja poika katsoivat toisiaan uteliaina, Mirabellan sydän paisui onnesta hänen katsellessaan näitä kahta. Vihdoin perheeni on koossa.

 Laitettuaan Willin takaisin kehtoonsa, Charles sai vihdoin ja viimein painaa rakkaan vaimonsa syliinsä.
-Minulla on ollut niin ikävä, olin tulla hulluksi siellä kun en voinut nähdä sinua.
-Nyt meillä on koko loppuelämämme aikaa, enää emme eroa toisistamme, Mirabella sanoi ja suuteli hellästi miestään.

 Enempää ei tarvinnut sanoa. Charles otti Mirabellan syliinsä ja kantoi tämän heidän makuukamariinsa.

 Siellä he saattoivat vihdoinkin kuroa kiinni kaiken menetetyn ajan.

Charlesin ja muiden lähimaiden hallitsijoiden onnistuneiden neuvottelujen ansiosta, kapinajohtajat saatiin suostumaan uuteen sopimukseen ja rauha vallitsi viimein.  Mirabellakin sai hyviä uutisia, hänen vanhempansa olivat saaneet palata takaisin valtakuntaansa, joskin hänen isoveljensä ottaisi nyt kuninkaan viitan harteilleen.

Charlesin paluun jälkeen aika kului kuin siivillä. Onneksi markiisi oli tehnyt hyvin työnsä toimiessaan kuninkaan sijaisena ja Charles sai palata johtamaan edelleen hyvinvoivaa valtakuntaa. Valtakunnan asiat veivät miehen aikaa, kuten aina ennenkin, mutta muuten hän omistautui täysin vaimolleen ja pienelle pojalleen.

Pian koko valtakunnassa juhlittiin pienen kruununprinssin ensimmäistä syntymäpäivää. Kaikki kansalaiset saivat juhlan kunniaksi vapaapäivän ja koko maan oli vallannut iloinen juhlamieli. Monessakin kievarissa kippisteltiin nuoren prinssin kunniaksi. Aateliset taas olivat kokoontuneet palatsiin juhlimaan Williamin syntymäpäiviä. Iloinen juhlamieli vallitsi täälläkin kaikkien kokoontuessa katsomaan kynttilöiden puhaltamista.

Charles oli saanut kunnian auttaa pienen poikansa seuraavaan elämänvaiheeseen.

Kruununprinssi William Greengrass.

Juhlien jatkuttua koko päivän, Charles kokosi miehet työhuoneeseensa juomaan hieman sherrya ja pelaamaan erän shakkia, Mirabellan ja aatelisrouvien jäädessä saliin juomaan teetä ja maistelemaan Sofian tekemiä herkullisia leipomuksia.



  Jossain vaiheessa iltaa, Helena huomasi tilaisuutensa tulleen ja veti Mirabellan eroon muusta seurueesta.
-Hmm, Mirabella- hyvä, oletko muistanut ehdotukseni? Tytärtäni parempaa morsianta ette varmasti kruununprinssille löydä.

-Olen pahoillani Helena, Nämä viime viikot ovat menneet niin nopeasti etten vain ole yksinkertaisesti muistanut ottaa asiaa puheeksi kuninkaan kanssa. Mutta lupaan, että puhun Charlesille asiasta vielä tänään. Minusta olisi niin hienoa saada tyttäresi miniäkseni.
-Loistavaa! Helena huudahti ilahtuneesti.

 

Illalla koitti viimein kauan odotettu hetki. Simit olivat pakkautuneet katsomaan, kun kunigasperhe toi viimein kruununprinssin ensimmäistä kertaa tervehtimään tulevia alamaisiaan.

-Kauan eläköön kuningas! Kauan eläköön!
Kuningas asteli hymyillen parvekkeelle ihmisten iloisten huutojen saattelemana. Charlesia jännitti miten William reagoi ihmisten juhlintaan, hän itse muisti kuinka oli pienenä poikana pelännyt valtavaa väentungosta.

-Kauan eläköön kuningatar! Kauan eläköön!
Huuto vain yltyi Mirabellan ilmestyessä parvekkeelle kruununprinssi sylissään. Tottuneesti hän vilkutti kansalle ja hymyili nähdessään kuinka moni oli tullut tervehtimään hänen poikaansa.

-Kauan eläköön prinssi William! Hip hip hurraa! Hip hip hurraa! Hip hip hurraa!
Charlesin pelot osoittautuivat turhiksi. Will ei pelännyt ollenkaan juhlintaa vaan katseli uteliaana iloisia simejä ja väläytti näille jopa suloisen hymyn, mikä sai juhlijat vaan innostumaan entistä enemmän. Tuleva kuningas oli sulattanut alamaistensa sydämet.

 

Aivan kuten Helenalle lupasi, Mirabella otti poikansa ja nuoren herttuattaren avioliiton puheeksi miehensä kanssa. Charles ei aluksi lämmennyt vaimonsa ehdotukselle, sillä mies ei juuri pitänyt herttua Von Straussista.

-Mutta minä näen kuinka tärkeä asia tämä on sinulle ja kaiken kokemamme jälkeen haluan vain tehdä sinut onnelliseksi, joten hyvä on. Minä suostun siihen, että naitamme Williamin Von Straussien tyttären kanssa.

-Voi ihanaa Charlie! Kiitoskiitoskiitos!
-Hmm, kai sinä palkitset minut jotenkin? Charles sanoi kujeillen ja veti vaimonsa syliinsä.

 

Vain muutama kuukausi Charlesin paluun jälkeen MIrabella alkoi odottaa perheeseen uutta pienokaista. Williamin ennenaikainen syntymä kummitteli naisen mielessä mutta tohtorin vakuutettua ettei mikään viitannut siihen että tämäkin lapsi syntyisi aikaisin, uskalsi Mirabella rentoutua ja nauttia raskaudestaan.

Charles halusi viettää mahdollisimman paljon aikaa poikansa kanssa. Hän tiesi että nämä vuodet kun lapset olivat pieniä, menisivät nopeasti, joten mies päätti ottaa jokaisesta hetkestä, jonka lastensa kanssa sai viettää, kaiken irti.

Leikkien lomassa Charles myös opetti Willille elämässä tärkeitä taitoja. Mies oli kovin otettu, kun Williamin ensimmäinen sana oli "Isi". Hän oli pelännyt, ettei pystyisi luomaan poikaansa tiivistä suhdetta, oltuaan poissa niin kauan tämän ollessa vauva mutta tämä pelko oli Charlesin iloksi osoittautunut turhaksi. William oli kovin kiintynyt molempiin vanhempiinsa.

Puheopinnoista siirryttiin luontevasti kävelyn opettelemiseen. William oli nokkela ja oppi tämänkin taidon nopeasti. Charles oli erittäin ylpeä pienestä pojastaan ja oli varma, että tästä tulisi vielä aikanaan loistava hallitsija.

Charles oli ollut erittäin innoissaan Mirabellan kerrottua toisesta lapsesta. Mies ei ollut saanut olla vaimonsa rinnalla tämän ollessa viimeksi raskaana mutta nyt he saisivat jakaa tämän ilon yhdessä.

 

Vaikka kasvava lapsi hänen sisällään valtasi Mirabellan ajatukset, ei tämä ollut unohtanut rakasta poikaansa. Mirabella yritti hoitaa poikaansa mahdollisimman paljon itse mutta uusi raskaus vei niin paljon hänen voimiaan, että hänen oli viimein ollut pakko antaa Sofian hoitaa Willia. Iltaisin Mirabella kuitenkin halusi välttämättä itse nukuttaa poikansa, joka aina nukahti tyytyväisenä kuunnellessaan äitinsä laulamaa tuutulaulua.

Uusi raskaus ja pienen Willin hoitaminen olivat täyttäneet kuningattaren elämän niin ettei tämä ollut muistanut kertoa herttuatar Von Straussille hyviä uutisia. Muistettuaan tämän, Mirabella kutsui ystävättärensä saman tien luokseen. 

Helenan kasvoille levisi valtava hymy, kun hän sai kuulla että hänen ja herttuan tyttärestä tulisi joku päivä Greengrassin seuraava kuningatar. Naiset sopivat, että lasten kasvettua isommiksi olisi hyvä hetki tutustuttaa heidät toisiinsa.

Molemmat olivat innoissaan asiasta ja suunnittelivat jo kovin lastensa häitä ja miettivät kuinka suloisia lastenlapsia oikein tulisivat saamaan.

Kun tärkeimmät asiat oli saatu puhuttua, riitti aatelisnaisilla aikaa hieman juoruiluun. Monet heidän kuulemistaan juoruista liittyivät Greengrassin aatelisrouvien uuteen tulokkaaseen, paronitar Selfrichiin. Varsinkin naisen kyseenalaisista syntyjuurista oli tullut mehukas juoruilun aihe rouvien keskuudessa.

 

Sofia oli herännyt sinä aamuna jo varhain ehtiäkseen laittautua päivää varten. Jännitys kupli naisen sisällä ja sai tämän posket punoittamaan. En malta odottaa, että saan taas nähdä hänet!

Kuningasperheessäkin elettiin jännittäviä hetkiä. Mirabellan raskaus oli edennyt loppuvaiheeseen ja lääkärin mukaan kuningatar saattaisi synnyttää hetkenä minä hyvänsä.

Kuningas malttoi tuskin odottaa toisen lapsensa syntymistä. Nyt hän voisi olla lapsensa luona tämän ensihetkistä saakka, toisin kuin Williamin kanssa.

Mirabellakin odotteli innokkaasti uutta pienokaista. William oli jo iso poika eikä tarvinnut enää äitinsä huolenpitoa yhtä paljon. Mirabellasta oli ihanaa päästä taas hoitamaan pientä vastasyntynyttä.

-Matt! Tule keittiöön! Tein tänne sinulle vähän purtavaa!
Sofia katsoi ovella kun Matthew Parker asteli keittiöön johtavaa portaikkoa kohti. Minä elän näitä päiviä varten, hän ajatteli johdattaessaan Matthewn keittiöön.

Sofia oli rakastunut Mattiin heti ensimmäisellä kerralla, kun oli nähnyt tämän hoitamassa palatsin valtavia puutarhoja. Sen jälkeen hän ei ollut toivonut mitään muuta maailmassa kuin että saisi olla miehen oma. Valitettavasti, Matthew oli ollut onnellisesti naimisissa Rebeccansa kanssa mutta sekään ei ollut sammuttanut naisen palavaa rakkautta miestä kohtaan.

Sofia oli jo tyytynyt rakastamaan miestä kaukaa, kunnes oli kuullut Parkereita kohdanneesta surusta. Matthew oli jo kauan ennen sitä ystävystynyt palvelijattaren kanssa ja nyt tästä oli tullut miehelle tämän läheisin ystävä, ainoa tuki ja turva Rebeccan vieraantuessa miehestään päivä päivältä enemmän ja enemmän. Sofia oli tyytynyt esittämään hyvän ystävän roolia, vaikka mietti koko ajan miten saisi miehen omakseen.

-Kiitos taas kaikesta, Sofia. Onneksi jaksat kuunnella minua, ilman sinua olisin tullut hulluksi.
Matthew sanoi ja halasi ystäväänsä.

 

Sinä yönä, aivan kuten öinä ennen sitä ja tulevinakin öinä, Sofia näki unta rakkaasta Mattistaan. Unissaan nainen sai viimeinkin haluamansa, hän sai olla miehen rinnalla, tämän omana, tämän vaimona.

Sinä yönä Sofian unet katkaistiin kuitenkin lyhyeen. Mirabellan synnytys oli käynnistynyt ja palvelijattaren oli kiiruhdettava hakemaan tohtoria kuningattaren avuksi.

Lääkäri MacDermott oli ensi töikseen ajanut kuninkaan saliin odottamaan. Tulevan isän paikka ei todellakaan ole olla täällä haittana, oli tämä sitten kunigas tai ei, lääkäri oli tokaissut ja sulkenut makuukamarin oven Charlesin nenän edestä. Charles kulki salissa levottomasti edes takaisin. Minuutit tuntuivat tunneilta ja tunnit ikuisuudelta eikä mitään näyttänyt tapahtuvan.

Vaikka itse asiassa koko ajan tapahtui jotakin.
-Ponnistakaa Teidän Ylhäisyytenne! Vauvan pää näkyy jo!

 

 

Seuraavassa osassa:

 

Matthew Parker on ison talonpoikaisperheen nuorin poika. Koska talo ja maat menivät miehen vanhimmalle veljelle, piti Matthewn löytää itselleen uusi elanto. Koska pienestä kylästä ei löytynyt mitään, joutui Matthew muuttamaan Greengrassin laitamilta maan pääkaupunkiin. Onneksi täältä hän sai pian töitä varakkaampien perheiden puutarhurina.

Matthewn mukana kaupunkiin muutti hänen vaimonsa Rebecca. Rebecca on ujo ja hiljainen mutta hän valloitti silti naapurissa kasvaneen Matthewn sydämen jo lapsena. Rebecca rakastaa miestään myös eikä malta odottaa että saa kasvattaa ison lauman lapsia miehensä kanssa.

***

-Eihän sinun tarvitse vielä lähteä? Täällä on aina niin ikävää olla yksin, Rebecca sanoi ja hautautui  tiukemmin miehensä syliin.

Matthew otti Rebeccan pehmeän käden omaansa ja suukotti sitä hellästi. Rebecca henkäisi, hän rakasti miehensä pehmeitä huulia jotka alkoivat vaeltaa pitkin hänen vartaloaan.

-Eiköhän herttuan puutarha malta odottaa sen aikaa että vietän laatuaikaa rakkaan vaimoni kanssa,

Matthew sanoi ja suuteli Rebeccaa uudelleen, uudelleen ja uudelleen.

***

Lopulta Matthewn oli jo aivan pakko lähteä töihinsä. Rebecca kulutti aikaansa ruokaa laittaen, taloa siivoten ja pientä puutarhaansa hoitaen. Matthew oli yrittänyt saada vaimoaan tutustumaan uusiin naapureihin mutta Rebecca oli liian ujo tutustuakseen uusiin simeihin ja muutenkin hän vietti aikaansa mieluummin itsekseen silloin kun Matthew oli poissa kotoa.

 Pian talo on täynnä lapsia, meidän lapsia, Rebecca ajatteli ja katseli tyhjää ruokapöytää.

 Ikuiselta tuntuneen odottelun jälkeen Rebecca vihdoin kuuli hevosvaunun äänen kantautuvan ulkoa. Hän ryntäsi ovelle ja odotti siinä niin kauan että näki Matthewn vihdoin kävelevän taloa kohti.

 Matthew pääsi juuri ja juuri portaat ylös kuistille, kun Rebecca jo kapsahti miehensä kaulaan.

-Minun oli niin kamala ikävä.

-Niin minunkin, Matthew vastasi hymyillen ja suukotti hellästi vaimoaan.

 Iltapalalla Matthew kertoi päivästään ja kuulemistaan tarinoista Greengrassin aatelisista Rebeccalle, joka aina mielellään kuunteli miehensä tarinointia.

He eivät malttaneet edes riisua päällysvaatteitaan kun vihdoin pääsivät makuukammarinsa puolelle. Rebecca tunsi olevansa kuin sulaa vahaa miehen riisuessa hänen vaatteitaan ja tämän käsien tutkiessa aina yhtä lempeästi ja aina yhtä hellästi vaimonsa vartaloa.

***

 Rebecca siivoili taloa tuttuun tapaan. Matthew oli taas töissä, tällä kertaa hoitamassa kuninkaallisten isoa puutarhaa. Mies oli epäillyt että hän pääsee kotiin vasta iltamyöhään, mutta Rebecca oli luvannut odottaa miestään kotiin aivan kuten ennenkin.

 Kun kaikki päivän työt oli tehty, Rebecca teki itselleen kylvyn ja sukelsi raukeana lämpimään veteen.

 Kello oli jo paljon, mutta Matthew ei vielä ollut tullut kotiin. Rebecca kohensi tulta ja katseli mietteliäänä tulen loistetta uunissa. Vaikka kaiken olisi pitänyt olla hyvin, hän oli rakastamansa miehen kanssa naimisissa ja heillä oli kaunis koti mutta Rebecca tunsi silti olonsa surulliseksi. Hän kaipasi jo omaa lasta, vauvaa, heidän rakkaudestaan syntynyttä hedelmää.

 Matthewn saapuminen sai Rebeccan mielen piristymään ja surulliset ajatukset katosivat, kun hän tunsi miehensä karkeiden käsien ottavan hänet lämpimään syleilyynsä.

Matthew vaistosi että Rebecca oli surullinen ja osasi kyllä hyvin arvata mistä se johtui. Matt yritti piristää vaimoaan hauskoilla tarinoillaan ja saikin aina naisen huulille kauniin hymyn, mikä lämmitti miestä tämän sisuskaluja myöten.

***

 Rebeccalla ei kuitenkaan olisi ollut aihetta suruun, sillä onni oli ollut suotuisa ja nainen huomasi pian odottavansa lasta, minkä lääkärikin naiselle vielä varmisti. Rebecca ei ollut kuitenkaan arvannut kuinka vaikeaa aikaa alkuraskaus tulisi olemaan. Pahoinvointi oli jatkuvaa ja tuntui ettei mikään suupala pysynyt hetkeäkään hänen vatsansa sisällä.

Onneksi kultainen Matthew oli vaimonsa tukena ja turvana. Miehensä tuella Rebecca oli varma siitä että selviytyisi kaikesta ja sitten heidän onnensa saisi viimein täyttymyksensä.

***

 Matthew harjoitteli uutta laulua viulullaan iltaa varten. Pienen lisätulon toivossa mies kävi silloin tällöin kievarissa soittamassa vanhoja isältään oppimiaan lauluja. Eihän sieltä saanut kuin pennosia mutta vähäkin lisätulo oli tarpeen perheen kasvaessa.

 Raskaus oli jo pitkällä ja Rebeccan vatsaa koristi sievä kumpu. Matthew silitteli vaimonsa vatsaa ja tunsi kuinka pikkuinen vauva liikkui äitinsä sisällä.

 -Koittakaa nyt levätä, sinä ja vauva. Minä yritän päästä tulemaan takaisin kotiin niin pian kuin mahdollista.

Matthew suuteli vaimoaan, nappasi viulunsa oven vierestä ja suuntasi talliin valjastamaan hevosta kärryn eteen. Rebecca meni ulko- ovelle ja vilkutti miehelleen kun tämä lähti töihinsä.

Alkuraskauden pahoinvointi oli onneksi ollutta ja mennyttä ja Rebecca saattoi viimein kunnolla nauttia raskaudesta. Hän valmisti illallista ja jutteli samalla pienelle vauvalleen, kertoillen tälle tarinoita omasta perheestään, hänen ja Matthewn kotikylästä ja tietenkin Matthewsta, jota parempaa isää heidän tulevalla pienokaisellaan ei voisi olla. Mikään ei voi mennä enää pieleen, Rebecca ajatteli hymyillen ja silitteli vatsaansa.

***

 Raskauden loppuvaiheessa Rebecca ei enää jaksanut hoitaa rakasta puutarhaansa joten Matthew oli ottanut sen hoitamisen omalle vastuulleen. Kukkien kastelu oli hyvä keino siirtää ajatukset muualle yhä lähenevämmäksi käyvästä synnytyksestä. Mattilla ei ollut mitään kokemusta asiasta, olihan hän ollut ison perheensä kuopus, mutta hän toivoi ja uskoi asioiden järjestyvän hyvin ja olihan lääkärikin vain lyhyen kävelymatkan päässä.

Yhtäkkiä Matthewn ajatukset katkaisi aukinaisesta makuuhuoneen ikkunasta kuulunut Rebeccan vertahyytävä kiljaisu.

-REBECCA! Matthew tipautti kastelukannun ja juoksi sisälle, missä häntä odotti näky jota hän ei koskaan unohtaisi.

***

 Matthew istui vaitonaisena, silmät vielä punoittaen itkusta ja väsymyksestä. Mielessä pyöri edelleenkin eilisillan tapahtumat. Mutta miten voisinkaan unohtaa! Matthew parahti, kun hän palasi mielessään eiliseen. Hänen korvissaan kaikui vieläkin hänen oma kauhunsekainen karjahduksensa kun hän oli löytänyt Rebeccan makaamassa verilammikossa makuukamarin lattialla. Onneksi Matt oli toennut nopeasti ja lähtenyt hakemaan lääkäriä. Lääkäri oli ajanut hänet pois makuukamarista, vaikka Matthew oli yrittänyt vastustella. Sen jälkeen aika oli tuntunut vain matelevan. Talossa oli kammottavan hiljaista, aina joskus hiljaisuuden rikkoi kamarista kantautuva Rebeccan vertahyytävä huuto ja sen jälkeen oli taas hiljaista. Sellaista hiljaisuutta Matt ei halunnut kokea enää koskaan. Ja sitten, ovi oli avautunut ja lääkäri oli antanut hänelle surkeasti itkevän, pienen ja verisen vauvan. Matthew oli yrittänyt kysellä vaimonsa voinnista, mutta lääkäri oli vain vakavana kohautellut olkapäitään ja palannut takaisin huoneeseen sulkien oven takanaan. Matt oli katsellut pientä lastaan mutta ei pystynyt tuntemaan oloaan onnelliseksi. Miten olisin voinut iloita uudesta elämästä, kun rakkaani taisteli hengestään oven toisella puolen!?

 -Matt... Matthew havahtui ajatuksistaan Rebeccan heiveröiseen ja hauraaseen ääneen. Vaimosi pelastui täpärästi, se oli pienestä kiinni, niin lääkäri oli Matthewlle sanonut. Tämän kuultuaan Matthew oli rynnännyt makuukamariin ja oli siitä asti valvonut vaimonsa unta, hän oli tarkkaillut lakkaamatta vaimonsa hiljaa ylös-alas liikkuvaa rintakehää, aivan kuin jos hän sulkisi hetkeksikään silmänsä, Rebecca olisi poissa.

-Mi- Mitä on tapahtunut... Matthew...

-Älä yritä nousta rakas. Sinä olet vielä heikko synnytyksen jäljiltä. Matthew nousi tuoliltaan ja meni lähemmäksi katsomaan vaimoaan.

-Synnytyksen? Yhtäkkiä Rebeccan sumuiseen mieleen kohosi hatara muistikuva pienestä itkevästä vauvasta, jonka jostain ilmestynyt lääkäri kiikutti pois huoneesta ja hänen ulottuviltaan.

-Vauva... Matt missä vauva on... Minun pitää päästä katsomaan miten vauva voi... Rebecca yritti nousta sängystä mutta hänen voimansa eivät siihen vielä riittäneet.

-Rauhoitu kulta. Vauva on kunnossa ja tuossa viereisessä huoneessa. Minä käyn hakemassa hänet.

 Matthew ei viipynyt kuin hetken ja pian hän tuli huoneeseen sylissään pieni vauva.

-Rebecca, meillä on nyt pieni tytär.

 Pikkuinen punahiuksinen tyttölapsi, jolla oli äitinsä silmät, oli saanut nimen Marilla.

-Minä nimesin hänet Marillaksi, äitisi mukaan, niin kuin puhuimme. Matthew toi Marillan Rebeccan luokse ja antoi varovasti vauvan äitinsä syleilyyn. Katsellessaan vaimoaan ja tytärtään Matthewn mielessä kummitteli lääkärin sanat, mutta vielä ei ollut oikea aika kertoa asiaa Rebeccalle.

***

 Pikkuhiljaa, päivä kerrallaan Rebecca toipui kovasta koettelemuksestaan ja kun pikkuinen Marilla oli parin kuukauden ikäinen, oli Rebeccakin jo lähestulkoon kokonaan toipunut. Matthew tiesi että hänen pitäisi ottaa asia puheeksi mutta hän ei pystynyt siihen. Miten hän voisi rikkoa toisen onnen niin kamalalla uutisella? Matthew oli vain ajatellut ja siirtänyt huonon uutisen kertomista kerta toisensa jälkeen. Eräänä päivänä kertomisen aika oli viimein koittanut. 

-Etkö sinä voisi jäädä tänään kotiin ja viettää tämän päivän vaimosi ja tyttäresi kanssa? Matthew oli ollut pakkaamassa tavaroitaan tulevaa työpäiväänsä varten kun Rebecca oli tullut keskeyttämään miehen puuhat. Nainen tarttui sievästi miehen käsistä kiinni ja hymyili sievästi. 

 Rebecca silitti miehensä poskea ja suuteli tätä hellästi.

-Minä olen miettinyt... Marillakin on jo iso tyttö ja minä olen toipunut... Eikö olisikin ihanaa saada Marillalle pieni sisko tai veli?

Matthew huokaisi, hän tunsi kuinka suuri kivi painoi hänen sydäntään. Enää asian kertomista ei voisi siirtää.

Rebecca ihmetteli kun Matthew pyysi vakavan häntä istumaan viereensä.

-Se ilta kun Marilla syntyi... se oli elämäni kamalin päivä Matthew sanoi ja huokaisi raskaasti.

-Mitä tarkoitat? Rebecca sanoi kummissaan.

-Sinä... sinä melkein kuolit sinä yönä.

 -Minä en muista siitä illasta oikein mitään mutta miksi sinä kerrot minulle tästä kaikesta juuri nyt? Rebecca katsoi miestään edelleen yhtä hämmästynyt ilme kasvoillaan.

 -Rebecca... Lääkäri sai sinut täpärästi pelastetuksi. Ilmeisesti... jotain on pahasti vialla etkä saa enää missään tapauksessa tulla uudelleen raskaaksi. Lääkärin mukaan seuraava raskaus on hengenvaarallinen eikä hän välttämättä pysty enää sinua pelastamaan.

-Tarkoitatko? Tarkoitatko... etten voi saada enää lapsia!? Matthew vain nyökkäsi ja hän tunsi epämääräisen palan kasvavan kurkkuunsa kun hän katseli Rebeccan epäuskoista ilmettä.

Samassa Rebeccan mieleen palautui hataria kuvia siitä illasta. Hän muisti sen kaiken veren määrän ja sen kamalan kivun, jollaista hän ei ollut ennen kokenut. Sitten hän muisti lääkärin huolesta vääristyneet kasvot kun tämä yritti epätoivoisesti saada Rebeccan ponnistamaan ja sitten ne lääkärin veriset kädet.

 Yhtäkkiä Rebecca alkoi voida pahoin ja hän ryntäsi toilettiin oksentamaan ja itkemään. Matthew yritti mennä vaimonsa perään mutta tämä ei halunnut miestä lähelleen. Rebecca halusi olla vain yksin. 

 Yhä itkuisena Rebecca meni Marillan huoneeseen ja nappasi pienen tyttärensä syliinsä.

-Ainokaiseni, aarteeni. Äiti pitää sinusta hyvää huolta, en anna mitään pahaa tapahtua sinulle.

 Matthew oli odottanut vaimoaan koko ajan lastenhuoneen oven ulkopuolella. Jonkun ajan kuluttua, punasilmäinen ja vakava ilmeinen Rebecca tuli esiin.

-Minä muutan Marillan huoneeseen. Ainakin joksikin aikaa kunnes tyttö kasvaa isommaksi. Haluan pitää huolen ettei hänelle satu mitään.

Matthew yritti koskea vaimoaan mutta Rebecca väisti miehen kosketusta. Siinä samassa Marilla alkoi itkeä likaista vaippaansa ja Rebecca ryntäsi sen enempää miehelleen puhumatta pientä lastaan hoitamaan.

Matthew tunsi suolaisten ja kirvelevien kyynelten valuvan pitkin hänen poskiaan. Miten kaikki oli mennyt näin pieleen? Miksi heidän onnensa ja rakkautensa oli murskattu, miksi vain sirpaleet olivat jääneet jäljelle?

***

Seuraavassa osassa:

***

Huh, näin on saatu ensimmäinen kierros vihdoin päätetyksi. Tämän osan oli tarkoitus ilmestyä jo aikoja sitten mutta aivan kuten suurin osa teistä tietää niin Vuodatuksen huoltokatko pisti suunnitelmat uusiksi. Seuraavalla kierroksella olisi luvassa ainakin lisää vauvoja, romantiikkaa, uusi perhe... No loput saattekin tietää vain lukemalla ;)

Näin kierroksen päättymisen kunniaksi olisi mukavaa kuulla vähän teidän mielipiteitänne, joten kehittelin (vaivaksenne) muutaman kysymyksen. Muunkinlainen kommentointi on aina piristävää:

• Mitä pidit ensimmäisestä kierroksesta?
• Mitä odotat seuraavalta kierrokselta eniten?
• Lempihahmosi?
• Lempiperheesi?

 Mutta ennen kuin päästän teidät kommentoimaan, luvassa olisi pieni yllätys. Jos kaipaatte lisää luettavaa niin alla olevasta kuvasta pääsette tutustumaan Sol Solariin.

Nyt kommentoimaan :)

:lla Amber

Pääosissa:

Agatha Lloyd tiesi jo pienenä tyttönä että joku päivä hänen oli määrä mennä naimisiin Lloydien perheen vanhimman pojan kanssa. Jos tytöllä oli joskus ollut minkäänlaisia romanttisia kuvitelmia tulevasta liitostaan, ne karisivat melko pian hänen tavattuaan Peterin ensimmäisiä kertoja. Agatha oli elänyt ankarassa kurissa ja nuhteessa jo lapsuudenkodissaan eikä avioelämäkään tuntunut olevan sen helpompaa.

Peter Lloyd, Agathan mies. Peter teki kaikenlaisia hanttihommia eri puolilla Greengrassia. Palkka oli pieni mutta siitä riitti kuitenkin rahaa tuopilliseen paikallisessa kievarissa josta löytyi myös monesti aulista naisseuraa. Näiden naisten seura ja lämmin syli auttoi miestä jaksamaan tämän kylmää ja kalseaa avioliittoaan.

*** 

Isossa talossa riitti paljon töitä ja Agathan päivät kuluivatkin nopeasti hänen suorittaessaan päivittäisiä askareitaan. Agatha sai viettää suurimman osan päivästään yksin, Peter lähti töihin aamuvarhain ja tuli takaisin vasta iltamyöhään, monesti haisten rankkitynnyriäkin pahemmalle.

Kun Agatha oli saanut työnsä tehtyä, hänelle jäi vielä aikaa syventyä talosta löytyneisiin muutamiin kirjoihin. Vaikka nainen rakasti lukemista, se oli usein hidasta ja vaivalloista. Agatha, kuten muutkin talonpojat, oppi kiertokoulussa vaivoin lukemaan ja kirjoittamaan oman nimensä. Yleisesti kun ajateltiin etteivät talonpojat sellaisia taitoja tarvinneet mutta Agatha olisi halunnut oppia lukemaan ja kirjoittamaan kunnolla.

Iltamyöhäisellä Peter tuli vihdoin takaisin kotiin. Työpäivä oli ollut pitkä mutta palkka onneton eikä siitä riittänyt edes yhteen tuopilliseen kievarissa. Eikä sieltä saanut muunlaistakaan viihdykettä ilman rahaa joten tänä iltana miehen oli tyydyttävä vain vaimonsa seuraan.

-Mitä sinä olet koko päivän tehnyt kun et saanut minulle muuta ruokaa tähän pöytään kuin vaivaisen leipäpalasen!? Laittaisit edes kunnon ruokaa niin sinusta olisi edes jotain hyötyä.

-Minä... Agatha yritti selittää mutta näki miehen ilmeestä että oli parempi olla jatkamatta enää aiheesta.

Hiljaisuus valtasi ruokapöydän, kumpikin keskittyi ruokaansa ja omiin mietteihinsä.

Peter meni jo makuuhuoneeseen mutta Agatha jäi vielä hiljaiseen keittiöön siivoamaan. Nainen yritti hidastella minkä ehti, ehkä mies olisi ehtinyt nukahtaa häntä odottaessaan eikä Agathan tarvitsisi käydä läpi sitä kamalaa koettelemusta.

Valitettavasti mies oli kuitenkin hereillä ja selvästi odotti vaimoaan liittymään seuraan. Agatha nielaisi ja meni riisumaan päällysvaatteensa.

Naisen koko vartalo oli jäykkänä kauhusta kun hän asettui miehensä viereen sängylle. Agatha ei ollut koskaan oppinut pitämään tästä aviollisesta velvollisuudestaan eivätkä Peterin kovat otteet ainakaan helpottaneet hänen vaimonsa jännitystä ja pelkoa.

Kun Agatha pääsi vuoteen laidalle, mies kävi ahnaasti hänen kimppuunsa. Koska nyt ei ollut varaa kievarin ruusuihin, sai hänen vaimonsa tyydyttää miehensä tarpeet paremman puutteessa.

***

Aika kului ja päivät, viikot ja kuukaudet menivät menojaan vanhaan tapaansa.

Jokin oli kuitenkin Lloydien taloudessa muuttunut. Agatha kantoi sisällään uutta perheenjäsentä.

Kotityöt ja vaativa raskaus verottivat naisen voimia ja tämä joutui nukkumaan päivälläkin jotta jaksaisi illalla laittaa ruokaa itselleen ja Peterille.

Agatha oli sitlti väsynyt ja ruokaa laittaessaan onnistui polttamaan sen pohjaan. Hän tiesi että Peter saisi siitä oivan tekosyyn sättiä joten hänen ei auttanut muuta kuin laittaa miehelle uusi ruoka. Itse hän kyllä söisi vaikka tätä pohjaan palanuttakin, ruokaa ei saanut haaskata, sitä kun ei paljon ollut.

Peter ei sanonut vaimolleen edes puolta sanaa kun tuli töistä, söi vaan kiireesti ruokansa ja meni saman tien makuukamariin jättäen Agathan yksin omiin mietteihinsä. Nainen oli haistanut heti, että mies oli viettänyt taas aikaa kievarissa ja tämä oli taas ihan varmasti tuhlannut siellä melkein koko palkkansa. Tuleva huolestutti Agathaa, jos Peter alkaisi tuhlata kaikki rahansa halpaan viinaan ja turmeltuneisiin naisiin, hän joutuisi turvautumaan köyhäinapuun. Eikä Agatha haluaisi vaipua niin alas.

Agathan tullessa makuukamariin, Peter odottelikin jo vaimoaan ja heti kun tämä sai yöpukunsa vaihdettua, mies kävi hänen kimppuunsa. Eivätkä miehen otteet olleet sen hellempiä kuin ennenkään, ei edes nyt kun Agatha odotti hänen lastaan.

***

Kotityöt odottivat juuri herännyttä Agathaa. Loppuraskaus oli sujunut loistavasti ja nainen malttoi tuskin odottaa tulevaa synnytystä ja sitä kun hän saisi pienen vauvansa syliinsä ensimmäistä kertaa.

Päivä tuntui kuluneen yhdessä silmänräpäyksessä, ihan kuin hän olisi vasta herännyt ja nyt jo oli ilta ja aika tehdä illallista! Laittaessaan ruokaa Agatha hyräili vanhaa laulua jota hänen mumminsa oli aina laulanut. Koko päivän hänen vatsassaan pyörinyt vauvakin tuntui rauhoittuvan kuuntelemaan äitinsä hyräilyä.

Peter ei ollut tullut vielä kotiin kun Agatha söi illallistaan. Hän ei kuitenkaan osannut iloita saamastaan iltarauhasta. Mies varmasti tuhlaisi taas palkkansa siellä, millä rahalla minä ruokin itseni ja vauvan!? Laskuja ja velkojia riitti mutta rahaa millä maksaa niin ei. Nainen silitteli vatsaansa, pieni vauva oli hänen ainoa päivänsäteensä näissä synkissä hetkissä.

***

Agatha oli herännyt vatsansa vaativaan kurinaan keskellä yötä ja oli joutunut nousemaan tehdäkseen itselleen jotain pientä purtavaa. Hän ei kuitenkaan päässyt edes keittiöön asti kun poltot alkoivat. Synnytys eteni nopeasti ja pian naisen sylissä lepäsi pikkuinen poikavauva.

Äitinsä hiusten- ja silmienvärin perinyt Benjamin Peterinpoika Lloyd.

Ryyppyreissultaan palannut Peter oli herännyt vaimonsa tuskanhuutoihin ja vauvan kitinään. Äristen ja kiroillen mies oli noussut katsomaan mistä meteli johtuu ja löysikin vaimonsa pienestä lastenhuoneesta peittelemässä vastasyntynyttä Beniä. Mies tuskin vilkaisi kehtoon, kysyi vain kumpi se oli ja lähti sitten takaisin nukkumaan.

Saatuaan Benin nukkumaan naisen vatsa valitti vieläkin nälkäänsä. Agathan huulilla väreili pieni hymy hänen miettiessään pikkuista Benjaminia, joka nukkui viereisessä huoneessa.

***

 Laskuja oli Lloydien perheelle kerääntynyt melkoinen kasa eikä Agathan lopulta auttanut kuin mennä pyytämään kruunulta köyhäinapua. Pienellä avustuksella nainen sai nyt maksettua osan veloista, nyt hän ja Ben saisivat ruokaa taas ainakin hetken verran.

 Pikkuinen Benjamin oli äitinsä kallein aarre. Synkkänäkin päivänä pienen vauvan äidilleen suoma hymy sai ajettua synkimmätkin pilvet pois Agathan mielestä.

 Illalla Agatha oli saanut juuri vauvan nukkumaan ja oli itsekin menossa vuoteeseen, kun humalainen Peter tuli ja nappasi vaimostaan kovin ottein kiinni.

 Tällä kertaa nainen ei kuitenkaan aikonut luovuttaa taistelutta vaan pyristeli itsensä miehen tiukasta otteesta vapaaksi.

-Päästä irti minusta! Sinähän saat hupisi jo niiltä saastaisilta kievarin lutkilta, niihin tuhlaat vähäisimmänkin palkkasi ja annat vaimosi ja poikasi kuolla nälkään! Millainen miesraukka sinä oikein olet!?

 Peter ei kuunnellut vaimonsa kovia sanoja hiljaa ja miehen kasvot vääristyivät raivosta.

-Pidä sinä ämmä turpasi kiinni! Minä määrään tässä talossa, minä olen isäntä et sinä! Minä käytän kovalla työllä ansaitsemani rahat miten itse haluan eikä sinulla ol siihen asiaan nokan kopauttamista, ymmärrätkö!? Sinun tehtävänäsi on vain pitää talo kunnossa, laittaa minulle ruokaa ja tyydyttää muutkin tarpeeni aina kun haluan, niin tekee kunnon vaimo. Mutta sinähän olet vain typerä letukka.

 Agatha yritti perääntyä mutta mies otti hänet kiinni ja kantoi potkivan ja huutavan vaimonsa heidän kamariinsa missä sitten kylmästi nakkasi tämän vuoteeseen ja otti naisen väkisin. Agatha yritti vastustella muttei päässyt pois miehen vahvasta otteesta.

Pian se kaikki oli ohi ja Peter kääntyi omall vuoteenlaidalleen nukkumaan pois humalaansa. Agatha ei saanut nukutuksi ja hän yritti hiljaa niellä kyyneleitään. Tällaistako se on? Tämäkö on minun aviollinen velvollisuuteni?

***

Tuon illan jälkeen Peter vietti yhä vähemmän aikaa kotonaan ja saattoi viettää päiväkausia teillä tietymättömillä. Ja aina kotiin eksyessään, mies oli umpihumalassa ja haisi rankkitynnyriäkin pahemmalle.

Sen kamalan illan seurauksena Agatha odotti taas lasta. Aluksi nainen oli ollut kauheissaan mutta pian hän kuitenkin hyväksyi tilanteen ja oppi rakastamaan sisällään kantamaansa lasta. Eihän se sinun vikasi ole se, miten olet alkusi saanut, hän mietti ja silitteli pientä vatsakumpuaan.

-Tänään pikku- Benjaminista kasvaa iso poika. Benin syntymäpäivät olivat koittaneet, mitä juhlittiinkin äidin kanssa kahden, Peterin ollessa taas reissuillaan.

Aivan kuten tapoihin kuului, Ben sai kasvaa ilman kakkua mutta hetki oli silti yhtä juhlava.

Ja tällaiseksi tuleva perijämme kasvoi.

Taaperon hoito ja raskaus veivät Agathan voimia ja nainen päättikin ottaa pienet torkut ennen kuin Benjamin taas huutaisi äitinsä perään.

Yölläkään nainen ei saanut kunnolla levätä, Peter oli vaihteeksi taas kotona ja vaati naista suorittamaan velvollisuutensa. Agatha ei jaksanut enää taistella vastaan, hän sulki vain silmänsä ja antoi miehen tehdä mitä halusi.

  Maria Oakley peri isänsä käsityöläisammatin tämän kuoltua. Maria oli vanhempiensa ainoa lapsi, joten hänestä tehtiin poikkeuksellisesti isänsä perijä. Vuosien ahkera työ on tuonut tulosta ja nainen on Greengrassin kuuuisin ompelijatar, jonka käsistä ovat syntyneet aatelisten päällään pitämät upeat luomukset. Tähän pisteeseen pääseminen ei ollut kuitenkaan helppoa ja Mariasta tuntuu vieläkin että hänen pitää osoittaa olevansa perijättären tittelin arvoinen. Maria rakastaa työtään ja haluaisi käyttää kaiken aikansa ja tarmonsa siihen mutta valitettavasti perijänä hänellä on myös vastuunsa jatkaa sukua...

  Gustav Oakley, Marian aviomies. Gustav on ahkera ja hiljainen mies, joka pitää huolta kodista Marian ollessa liian kiireinen töidensä kanssa. Marian isä opetti Gustaville savenvalannan tekniikan ja miehestä on tullut aika taitava ja hänenkin töistään maksetaan mielellään hyvä hinta. Toisin kuin vaimonsa, Gustav on aina pitänyt lapsista ja mies haluaisikin pian saada perheen Marian kanssa.                                                                       ***

  Maria ja Gustav tekivät omia töitään vaitonaisina, vain ompelukoneesta lähtevä ääni katkaisi hiljaisuuden. Vain aamulla lausutut vaimeat hyvät huomenet olivat ainoat sanat jotka pariskunta oli toisilleen lausunut. Sen jälkeen kumpikin oli kadonnut omaan maailmaansa mihin toinen ei ollut tervetullut.

  Mutta äänet ja elämä tulisi pian taas valtaamaan tämänkin talon, siitä pitäisi huolen Marian sisällä kasvava uuden elämän taimi.

  Maria inhosi raskaana olemista. Jatkuva nälkä ja väsy estivät häntä uppoamasta täysin työhönsä, vaikka työ oli Marian elämä. Nainen rakasti ompelemista. Hänestä oli mahtavaa aina vain uudestaan ja uudestaan kehitellä malleja päässään ja koskaan hän ei lakannut ihmettelemästä kuinka kangaspakka muotoutui kauniiksi puvuksi. Marian taidot tiedettiin muuallakin kuin Greengrassissa ja nainen sai tilauksia eri puolilta maailmaa eikä hän koskaan kieltäytynyt yhdestäkään tilauksesta. Mutta raskaus vei naisen voimia niin paljon että ensimmäistä kertaa ikinä Maria oli joutunut kieltäytymään joistakin töistä.

  Gustav oli huolestunut vaimostaan. Maria ei suostunut lopettamaan työntekoa raskauden ajaksi vaikka rankka työ jo itsessään imi naiselta voimia. Mutta muutaman avioliittovuoden jälkeen mies tiesi ettei Marialle kannattanut puhua asiasta tai nainen saisi jälleen kamalan raivokohtauksen. Kai hän sitten tietää mitä tekee, Gustav ajatteli ja jatkoi työtään.

  Pitkän työpäivän jälkeen Gustavin oli aika tehdä kotityönsä. Mies oli monesti miettinyt itsekseen olevansa koko maailman tai ainakin Greengrassin ainoa mies joka siivosi itse kotinsa ja laittoi vielä perheelleen ruokaakin. Mutta Gustavia se ei haitannut, hän oli aina rakastanut varsinkin ruoanlaittoa, nuorempana miehen vanhemmat veljet olivat kiusanneet häntä tytöksi kun hän viihtyi keittiössä äitinsä luona joka mielellään antoi nuoremman lapsensa auttaa ruoanlaitossa silloin kun hänen miehensä ei nähnyt. Gustavin isä ei ymmärtänyt herkkää poikaansa ja moittikin tätä saamattomaksi neidiksi jonka jollain ihmeen kaupalla oli saanut sen savenvalajan tyttären riesaksi. Häittensä jälkeen Gustav ei ollut nähnyt sukulaisiaan eikä mies heitä ikävöinytkään. Heti ensihetkestä tämä talo oli tuntunut hänen kodiltaan ja vaikka he Marian kanssa eivät olleet rakastavaisia, hän ei ollut koskaan tuntenut oloaan yhtä onnelliseksi kuin täällä.

  Maria ja Gustav söivät miehen tekemää illallista hiljaisina. Vaikka nainen ei sitä omaa ylpeyttään saanut miehelleen sanotuksi, hän oli kuitenkin hyvillään että mies huolehti kodista hänen puolestaan ja antoi näin vaimonsa keskittyä siihen mihin tämä halusi: ompelemiseen.

  Maria ei saanut unta, joten hän päätti jatkaa päivällä aloittamaansa työtä. Olof oli tilannut Marialta kihlatulleen hääpuvun ja asukokonaisuuden. Mies ei saattanut maksaa paljon mutta Maria suostui tekemään puvit silti, Lindemannien kanssa oli tärkeää pitää hyvät välit, ehkäpä he tulevaisuudessa olisivat sukua keskenään.

  Saatuaan työnsä valmiiksi, Maria raahautui nukkumaan. Vatsassa mellastava lapsikin oli rauhoittunut ja nainen tiesi ehtivänsä nukkua hyvin ennen kuin vauva aloittaisi leikkinsä uudelleen.                                                                              *** 

  Raskauden edetessä Maria nukkui aina päivisin milloin vatsassa mellastava vauva rauhoittui ja kun se taas alkoi Maria tiesi että nukkumisesta ei enää tulisi mitään ja olisi aika tehdä töitä. Monesti Gustav oli pitkän työpäivän tehtyään tulossa nukkumaan kun Maria heräsi aloittamaan omaansa.

  Maria uurasti töidensä parissa minkä ehti. Nainen rakasti sitä kuinka sai kankaan taipumaan miten halusi ja kuinka malli jonka hän oli suunnitellut alkoi pikkuhiljaa muotoutua. Ompelukoneen hurina rauhoitti, täällä työpajassaan Maria tunsi olevansa kotonaan.

  Raskaana ollessaan hän ei kuitenkaan jaksanut tehdä yhtä pitkää päivää kuin ennen. Vatsa kurni mutta onneksi Gustav oli valmistanut vaimolleen maittavan illallisen joka taltutti pahemmankin vatsan kurinan.

  Kun aamun ensisäteet heijastuivat ikkunasta, väsynyt Maria veti peiton korvilleen ja nukahti kuunnellen avonaisesta ikkunasta kuuluvaa lintujen sirkutusta.                                        ***

Eräänä aamuna Maria oli tuttuun tapaan nukkumassa yläkerrassa, valvottuaan taas koko pitkän yön ompeluksiensa parissa. Hän ei ollut ehtinyt nukkua kauaa kun heräsi koviin kipuihin. Maria nousi sängyn laidalle istumaan ja pian kivut lakkasivat. Nainen huokaisi, taisi vain olla jotain ohimenevää. Unta hän ei enää saanut joten Maria päätti mennä kuumaan kylpyyn jos se vähän rauhoittaisi.

Maria ei ehtinyt laskea edes kylpyvettä kun kivut alkoivat uudelleen. Tunne oli voimakkaampi kuin koskaan ennen, lapsi oli nyt tulossa.

Gustav oli työpajassa eikä kuullut suljettujen ovien läpi vaimonsa tuskanhuutoja. Maria joutuisi synnyttämään yksin.

Tuskat olivat valtavat, Maria ei ollut ikinä kokenut sellaista kipua missään. Nainen huusi Gustavia, mutta mies ei kuullut.

Vielä viimeiset tuskanhuutoiset ponnistukset ja Maria sai syliinsä pienen tyttölapsen.

Neiti Stella Oakley, joka oli perinyt isältää sekä hiustensa että silmiensä värin.

Gustav oli niin uppoutunut töihinsä ettei huomannut kuinka Maria ja Stella ilmestyivät hänen selkänsä taakse. -Sinulla on nyt tytär, Maria sanoi Stellan kurkkiessa innoissaan isäänsä. -M-mitä!? Gustav häkeltyi ja kääntyi katsomaan. Minulla on tytär! Gustav ajatteli riemuissaan.

-Ota sinä Stella, minua väsyttää ja haluan käydä kylvyssä ennen kuin nukahdan pystyyn. Gustav kävi nopeasti pesemässä saviset kätensä ja hellävaroen otti pienen tyttärensä tämän äidiltä.

-Isin pikku Stella, minä olen odottanut niin kauan että saan syleillä sinua. Mies painoi hellästi pienen tyttärensä vasten olkaansa. Gustav oli odottanut oman lapsensa saamista niin kauan ja nyt hän oli vihdoinkin isä.

Maria laski itselleen lämmintä kylpyä. Hän oli toivonut salaa tytärtä ja nyt hän sen oli saanut. Stella saisi toteuttaa hänen haaveensa, suunnitelmansa jota Maria ei ollut voinut toteuttaa koska oli joutunut isänsä perijäksi. Hän kasvattaisi tyttärestään hienon naisen, oikean ladyn, ja kun aika olisi kypsä tyttö tulisi nappaamaan itselleen aatelisen miehekseen.

***

Pienen Stellan hoito jäi kokonaan Gustavin vastuulle, kun Maria keskittyi omaan työhönsä. Vauvan hoito sujui mieheltä kuitenkin luonnollisesti, tämähän oli syntynyt isäksi.

Maria ei ollut paljon hiiskunut Stellan varalle kehittelemistään suunnitelmista, mutta Gustav tiesi että tyttären kasvettua Maria haluaisi ottaa lapsen kasvatuksen omalle vastuulleen. Hänen siis pitäisi nauttia kaikista näistä kahdenkeskisistä hetkistä jotka hän sai viettää Stellan kanssa.

-Kyllä rouva. Tulen heti huomenaamuna ottamaan mittanne ja tuon luonnoksen mukanani. Kuningas oli ilmoittanut kihlauksestaan prinsessa Mirabellan kanssa ja tämä tiesi Marialle kiireisiä aikoja.

Marian piti ahertaa pukujen parissa yötä päivää mutta onneksi aateliset maksoivat aina hyvin. Ainoa harmituksen aihe oli ettei kuningas ollut tilannut hääpukua häneltä, se olisi nostanut hänen maineensa arvoon arvaamattomaan! Mutta nainen ei voinut jäädä miettimään menetettyä tilaisuutta, aatelisten puvut eivät valmistuisi itsestään.

***

Aika oli mennyt kuin siivillä ja Stellan syntymäpäivät koittivat. Ei menisi kuitenkaan kauaa kun Gustav saisi taas vaihdella likavaippoja sillä Maria oli huomannut odottavansa taas lasta. Nainen katsoi tiiviisti isänsä sylissä olevaa Stellaa. Tänään hänen olisi aloitettava tytön koulutus, ei aatelispoikaa noin vain napattu.

Stella, autuaan tietämättömänä äitinsä suunnitelmista, katsoi kun isä puhalsi pienet kynttilät tyttärensä puolesta.

Ja sitten olikin aika kasvaa ja Stellan oli aika aloittaa uusi vaihe nuoressa elämässään.

Taaperoksi kasvanut neiti Stella Oakley.

Maria otti heti Stellan kasvatuksen omille harteilleen. Tytön tulisi osata hienon naisen elkeet jo nuorena, Maria halusi Stellan olevan aatelisempi kuin tytöt, jotka olivat aateliseksi syntyneet.

Gustav katsoi sivusilmällä vaimonsa touhuja. Hänen mielestään Stellan olisi pitänyt saada leikkiä ja olla lapsi, ehtisihän hyviä tapoja opetella isompanakin. Mutta mies tiesi ettei Marian touhuihin kannattanut puuttua. Gustav inhosi riitelyä ja hän halusi pitää puolisonsa hyvällä tuulella, varsinkin kun tämä oli taas raskaana. Mies keskittyikin siis ruoanlaittoonsa. -Mm, taitaa vaatia vielä vähän lisää suolaa. Gustav rakasti ruoanlaittoa, hän oli nuorempana halunnut lähteä opiskelemaan kokiksi mutta hänen omat säästönsä eivät riittäneet maksamaan opiskeluja eikä hänen isänsä ollut suostunut maksamaan, sellaiseen turhuuteen hän ei rahojaan laittaisi. Gustav halusi olla erilainen isä kuin omansa, hän tukisi ja rakastaisi omia lapsiaan mitä ikinä he haluaisivatkaan elämässään tehdä.

Lastenhoito ei sujunut Marialta yhtä luonnostaan kuin hänen mieheltään. Stellan hoitaminen ei ollut mitenkään helppoa, tyttö oli yhtä tuliluontoinen kuin äitinsä. Maria ei kuitenkaan kutsunut miestään avuksi, nainen oli päättänyt hoitaa asiat yksin ja niin hän kyllä tekisi.

***

Nyt oli Stellan ja Marian opetushetkissä vuorossa kävely. Iso vatsa teki kuitenkin Marian olon tukalaksi, tuntui kuin se olisi jatkuvasti tiellä eikä kyykistymisestä tahtonut tulla mitään.

Kävelemisen opettelu oli hidasta mutta koska sekä äiti että tytär olivat molemmat tarmokkaita ja ennen kaikkea peräänantamattomia, ei mennyt kauaakaan kun pikkuinen Stella otti ensiaskeleensa.

-Niin sitä pitää! Äidin reipas tyttö! Maria oli ylpeä pienestä tyttärestään, Oakleyden veri virtasi vahvana tämän suonissa.

***

Illalla tuli se kauan odotettu hetki, kun perheen toinen lapsi ilmoitti tulostaan. Maria oli menossa nukkumaan kun synnytys käynnistyi.

Tällä kertaa Gustav oli kuuloetäisyydellä ja tämä riensi vaimonsa tueksi. Tällä kertaa poltot tulivat nopeammin ja synnytys tuntui muutenkin etenevän helpommin kuin edellisellä kerralla.

  Vain muutama ponnistus ja vihdoin Oakleyn perhe sai kauan odotetun pojan, melkein 60 vuotta edellisen pojan syntymän jälkeen. Maria ei kuitenkaan tuntenut oloaan mitenkään juhlavaksi, hän oli vain tyytyväinen että se oli ohi. Nainen tyrkkäsi vastasyntyneen poikansa tämän isälle ja meni kylvyn kautta nukkumaan.

Gustav jäi kuitenkin vielä ihailemaan vastasyntynyttä poikaansa, joka oli perinyt silmiensä ja hiustensa värin isältään niin kuin isosiskonsakin. Nuoriherra sai nimekseen Roger Oakley.